Armorikas syntymäjuhla

– Kirjoitatko joulupakinan?
– Sen voin taata.
Huomenna, jos jumala suo, on meidän...
Tähän stoppi! Jos joulurauhan julistuksessa mennään eteenpäin, syntyy käsitys, että kristityn maailman vapahtajanaan pitämän henkilön syntymän kunniaksi vietettävä juhla olisi leimallisesti kristillinen.
Kyseessähän on kuitenkin globaali brändi, joka on lahjakkaasti levitetty kattamaan niin seimessä makaava piltti kuin kasvisuutejuomalla sokerihumalan hankkiva joulupukki.
Joulusta on tullut ongelma, varsinkin kouluissa. Opetushallitus ohjeistaa, että yksi virsi joulujuhlassa on kulttuuriperintöä eikä uskonnonharjoittamista.
Jos lehtorilta lipsahtaa kaksi virttä, rehtori ottaa puhutteluun. Kolmas on kiihotusta, vaikka yleisö viis veisaisi.
Joulu ilman jouluevankeliumia on ateististakin omituinen juhla; kuin olisi syntymäpäivillä, eikä kukaan kertoisi, kuka on päivänsankari.
Evankeliumi kytkee joulun ihmeen maallisen hallinnon toimiin. Koko maailma oli verolle pantava, ja alivaltiosihteeriltä kävi käsky, että yritysverotusta on kevennettävä ja asuntolainan korkovähennysoikeutta pienennettävä.
Mutta evankeliumit sikseen, ja vauhdilla päin Prinkkalaa.
Joulurauhanjulistus ei lopulta ole erityisen kristillinen, vaikka alkaa jumalalla ja vapahtajalla. Maallinen julistaja olettaa, että yleensä ihmiset käyttäytyvät huonosti ja käyttäytyisivät joulunakin, jos heitä ei uhattaisi kovennetuilla rangaistuksilla.
Sanalliselta ja musiikilliselta sisällöltään julistustuokio ei ole myöskään kovin rauhanomainen. Sisältö tiivistyy kolmeen riviin:
Huomenna, jos Jumala suo,
voi vainolaisten hurmehella peittää maan,
oi maamme!

(Pakina julkaistu

Salon Seudun Sanomissa 24.12.2010.)

Vaaralliset lelut

Jouluna lapsiperheissä riittää vilinää kuusen ympärillä, mutta harvassa kuusessakaan on hiljaista.
Kuusen mukana tupaan voi tulla lunta, mutta myös puoli miljoonaa ötökkää: punkkeja, hämähäkkejä ja oksakirjaajia. Suurin osa on niin pieniä, että niitä ei erota silmin nähden.
Vieraista ei ole vaaraa.
Vaara voi sen sijaan piillä kuusen juurella.
Joulumyynnissä on paljon vaarallisia leluja. Turvatekniikan keskus testasi leikkikaluja, ja tuloksena oli, että myynnistä poistettiin ennen joulua kuusi.
Vaarallisten lelujen luettelo ei yllätä: Laserpyssyssä on tehokas laser, ja kauppiaan sisäänvetotuotteeksi tarkoittamassa magneettikalenterissa on liian voimakas magneetti, ja se vedetään takaisin.
Vauvanukke on vaarallinen, koska sen sisältämä muovinpehmennysaine heikentää hedelmällisyyttä.
Metsästävän perheen joulu meni pilalle, kun tarkastajat tuomitsivat muovikuula-aseen, eikä pehmohirvikään ollut turvallinen.
Vaaralliset lelut tuodaan ulkomailta, enimmäkseen Kiinasta. Suomalaisia leluja kaupasta on vaikea löytää. Aina voi muistella vanhoja ja tehdä käpylehmiä, mutta omat vaaransa on niissäkin. Suomu menee kurkkuun ja tikku silmään.
Lelujen turvallisuutta tutkitaan, mutta selvittämättä on, kummalla on elämässään enemmän riskitekijöitä: leluilla leikkivällä vai lelutehtaassa työskentelevällä lapsella.

Pakina julkaistu

Salon Seudun Sanomissa

19.12.2010

Kieli jäässä

Suomalaisten koululaisten on pakko opiskella niin kutsuttua toista kotimaista kieltä: suomenkielisten ruotsia ja ruotsinkielisten suomea. Kumpikin jäätyy pakkasessa kiinni rautaan.

Joitain vanhempia ärsyttää, että lasten on lain mukaan pakko lukea ruotsia. He haluaisivat pakottaa jälkeläisensä opiskelemaan jotain muuta, suurempaa ja hyödyllisempää kieltä.

 

Ajoittain koululaitosta moititaan siitä, että se eristäytyy muusta maailmasta. Koulu on kuitenkin samanlainen kuin mikä tahansa työpaikka. Siellä on pakko tehdä yhtä ja toista, mistä ei pidä.

 

Pakkoruotsin puolustajat kysyvät, miksi koulun kaikki muut pakkoaineet eivät närästä niin kuin ruotsin kieli.

Kotitalouden pakkopulla, liikuntatuntien pakkoliikkeet, tekstiilitöiden pakkopaidat, fysiikan pakkovoima; onhan noita.
Ja miksi teknisestä työstä ei voida vapauttaa niitä, joiden nikkarointi ei suju niin kuin Strömsössä, jonka pakkoruotsista tykkäävät suomenkielisetkin.

Oppiaineiden välinen vertailu on turhaa. Vieraassa maassa vieraalla valuutalla maksettaessa on hyötyä sekä koulun pakkokielistä että pakkolaskuista.

Maailmassa on lähes seitsemän miljardia ihmistä. Heistä noin viisi miljoonaa puhuu suomen kieltä, och cirka tio miljoner människor har svenska som modersmål. Maailmassa on monia paljon suurempia kieliä kuin Pohjois-Euroopassa puhutut.

Suosittuja Tintti-sarjakuvia on jo pitkään voinut lukea sekä suomeksi että ruotsiksi. Olemme olleet etuoikeutettuja, sillä vasta nyt intialainen Ajay Magon sai käännettyä jokaisen Tintin hindin kielelle. Hindiä puhuu Intian niemimaalla 350 miljoonaa ihmistä.

– Hindistä tulee Suomen kouluihin kuulemma uusi pakollinen kieli, jotta meiltä valmistuisi liike-elämän tarpeisiin osaajia Intian markkinoille.
– Älä skoijaa! Tuo on vain turbaani legenda.

 

Pakina julkaistu

Salon Seudun Sanomissa 5.12.2010

Isänpäivä

– Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen...
– Taas joku vanha vitsi!
– Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen viettävät isänpäivää marraskuussa. Melkein kaikkialla muualla isänpäivä on kesällä.
Suomessa juhlitaan isää, kun on synkin syys, vaikka isyys on enimmäkseen iloinen asia. Vaikeitakin aikoja on: esimerkiksi, kun lapset aikuistuvat. Silloin huutaminen ja kakaramainen kiukuttelu loppuvat. Myös lasten käytös muuttuu.
Vanhempien kuuluu kasvattaa lapsiaan, mutta vanhemmuus kasvattaa myös vanhempia – ja isyys kasvattaa isää, kokemuksen mukaan keskimäärin kilon vuodessa.
Isänpäivä on alunperin amerikkalainen keksintö. Pohjoismaihin sen juurruttivat ruotsalaiset kauppiaat. He ajattelivat, että vuodessa pitää olla yksi päivä, jolloin perhe ei naura isälle, joka yrittää koota huonekaluja.
Isänpäivä on kaupallinen juhla, esijoulu. Se ei haittaa isää. Hän tietää, että rakkaus on hienointa, mitä rahalla saa.
Isänpäivä on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä kohta 25 vuotta. Joissain perheissä isä on liputettu ulos, mutta suurimmassa osassa lapsiperheitä on edelleen kaksi vanhempaa, jotka jakavat huushollin askareet  epätasaisesti. Äiti tekee yleensä kotitöitä kaksi kertaa niin paljon kuin isä.
Isiäkin on monenlaisia. Jotkut tekevät kotitöitä hyvinkin paljon, mutta kyllin ei voi korostaa, että he eivät tee itsestään suurta numeroa.
Lasten kasvaessa isä ei voi muuta kuin kunnioittaa lastensa itsenäisyyttä ja toivoa, että lapset tekisivät itsenäisesti niin kuin isä haluaa.
– Miten isä voi olla aina oikeassa?
– Koska hänellä on asioista isäpiirin tietoa.

Voiko työtä jakaa?

Haastatteluni työn jakamisesta ja jaksamisesta löytyy seuraaavista linkeistä. Haastattelun teki toimittaja Juhani Artto.

http://www.journalistiliitto.fi/?x17635=2727680
http://www.tjat.fi/tyottomat_alityolliset/2010/d1101

Mitä kriitikko vaatii kirjalta?

Mitä kriitikko vaatii kirjasta (ja kirja kriitikolta)?

Panelikeskustelu Helsingin kirjamessuilla 31.10.2010.

Keskustelijoina Sanna Nyqvist, Jarkko Tontti ja Arto Virtanen.

Puheenjohtajana Karo Hämäläinen.

Osallistujien monitoimisuus teki panelin kokoonpanosta mielenkiintoisen.
- Karo Hämäläinen on kirjailija, kriitikko ja toimittaja, Arvopaperi-lehden toimituspäällikkö
- Jarkko Tontti on kirjailija, kriitikko ja lakimies, mm. Suomen Penin varapuheenjohtaja
- Sanna Nyqvist on kirjallisuudentutkija ja kriitikko
- Arto Virtanen on kirjailija ja kriitikko

Keskustelun lähtökohta oli ajatus, että kritiikit vähenevät ja ne ovat aina vain lyhyempiä ja huonompia.
 Jarkko Tontista kritiikki on lukemisen asento.

 ”Kritiikin teko on ollut minulle kirjailijakoulu,” sanoi Tontti.

Arto Virtaselle kriitikkous on ainoa tapa lukea kaunokirjallisuutta: ajatukset selkiytyvät, kun kirjoittaa lukemastaan.

”Jos kirja on niin viihteellinen, että se ei synnytä ajatuksia, kirja on turha,” Virtanen niittaa. ”Kirjan täytyy avata uusi ikkuna maailmaan.”

Tontti pyrkii lukemaan kirjan ensin ja vasta sen jälkeen siitä kirjoitetun kritiikin.

Kritiikki on kirjallisen keskustelun muoto. Mistä kirjallisuus elää, jos kritiikit loppuvat? kysyi Virtanen.

Sanna Nyqvistin mukaan kritiikit ovat ainoita lehtikirjoituksia, joissa aidosti yhä puhutaan kirjallisuudesta. Kritiikki innostaa lukemaan kirjoja.

”Lehtien kirjailijahaastatteluista puhutaan mistä muusta hyvänsä, mutta ei kirjailijan työstä ja kirjallisuudesta,” moitti Nyqvist.

Virtanen oli kriittisempi kuin muut panelistit. ”En lue kritiikkejä, jotka ovat alle 2 000 merkin mittaisia. Sellaiset eivät pääse syvälle vaan ainoastaan esittelevät kirjan.”

Tontti oli armollisempi: ”Maailma on niin kamala paikka, että on hyvä, että kirjoista edes tiedotetaan. Ajatelkaa vaikka Suomen Kuvalehden lyhyitä pätkiä.”

Paneelin puheenjohtaja Karo Hämäläinen täsmensi: ” Ne ovat kolme teosta, tittelitietojen kanssa 1 450 merkkiä.” Hämäläinen kirjoittaa puheena olleita lyhyitä arvioita.

Arto Virtanen kertoi alkaneensa kirjoittaa kritiikkejä uudelleen 2000-luvulla. Hän kirjoittaa nykyään 10-15 kritiikkiä vuodessa.

”Kun en toiminut kriitikkona, en saanut kirjoja luettua. Ne jäivät aina kesken, koska minulla ei ollut niihin liittyvää tehtävää. En harrasta viihteellistä vapaa-ajan lukemista,” sanoi Virtanen.

Nyqvist lainasi lukion äidinkielen opettajaansa Vuokko Eskolaa määritellessään hyvää kirjaa:

 ”Kun kysyin opettajaltani, mitä vaaditaan laudaturin ylioppilasaineelta, hän sanoi, että siitä kuuluu helähdys.”

”Joskus harmittaa, että en ole pystynyt siirtämään lukijalle sanoiksi helähdystä, jonka olen kirjasta kuullut.”

Nyqvistin mielestä ”huonokin” kirja voi olla kiinnostava.

”Kirja voi epäonnistua jollakin kiinnostavalla tavalla, joka sanoo jotain ajasta ja muusta kirjallisuudesta.”

Jarkko Tontti korosti, että kriitikon pitää ottaa huomioon eri genret ja niiden ominaispiirteet.

”Hyvä, että kritiikkejä kirjoitetaan myös viihdekirjallisuudesta, eikä pelkästään taidekirjallisuudesta. Viihdettä pitää arvioida sen omassa lajityypissä.”

Toisaalta Tontti hieman kyseenalaisti koko lajityyppiajattelua.

”Kustantajat survovat kirjoja ja kirjailijoita lajityyppeihin. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun kirjat ovat aina dekkareita, vaikka niissä on muitakin arvoja.”

Lajityypeistä puhuttaessa Nyqvist arveli, että haastavinta olisi arvioida nuorten- ja lastenkirjoja.

”Kirja pitää lukea kirjan ehdoilla.” sanoi Virtanen.

Kriitikon perisynneiksi Tontti mainitsi sen, että kirjasta tehdään alusta, jolta kriitikko laukoo omia näkemyksiään maailmasta ja sen, että kirjoitetaan kirjailijasta, ei kirjasta.

Tontti ja Virtanen suhtautuvat arvioitavaksi saamiinsa kirjoihin eri tavalla.

”Jos en pidä kirjasta, palautan sen. Olen silloin väärä ihminen arvostelemaan kirjaa,” vakuutti Tontti.

”Minä en palauta. Kun valikon kirjan arvioitavakseni, minulla on odotuksia sen suhteen,” sanoi puolestaan Virtanen.

Tontti, Virtanen ja Hämäläinen ovat sekä kriitikkoja että kirjailijoita.

Miten kirjailija lukee kritiikkejä?

”En kaipaa aina kehuja. Hienointa on, jos kriitikko löytää kirjasta jotain, mitä kirjailija itsekään ei ole välttämättä ajatellut,” sanoi Tontti.

x x

Itselläni on edellisen tekstin loppuun kirjaamastani Tontin ajatuksesta ikävä kokemus. Toisen runokokoelmani Tuuli vei kuistilta hatun yhdessä osiossa kirjoitan lapsuudesta. Kriitikko (Turun Sanomissa) tulkitsi, että kyseessä on kesämökin peruskorjaus!

Väärillä raiteilla

... nopeimmat junat eivät pysähdy täällä.
Anna Puu ei taida laulaa hänelle laitettua radiohittiä Salon rautatieasemalla. Siellä nopeimmatkin junat pysähtyvät niin pitkäksi aikaa, että hitaimmatkin matkustajat ehtivät mukaan.
Junan tuloa tai lähtöä odotellessa on aikaa keksiä junailufirmalle uusia myyntilauseita.

x x

VR, varrotaan risukossa.
Odotamme vastaantulevaa junaa. Pahoittelemme viivästystä.
Mitä sitä pahoittelemaan. Enemmän pahoiteltavaa olisi, jos vastaantulijaa ei odotettaisi!

x x

VR, vaihtovaatteet repussa.
Interrail on säilyttänyt suosionsa. Nuoria reilaajia on vähemmän kuin ennen, mutta vähän vanhemmat ovat löytäneet junamatkailun. Kaikilla ei ole kiire.

x x

VR, vaikeuksia radalla.
Nopeat junat joutuvat hidastelemaan veden, lumen, jään, sumun ja muiden luonnonolosuhteiden takia. Joskus myös teknisistä syistä.
Radan varressa seisoo muitakin puita kuin Anna. Tänä syksynä on puhuttu puiden lehdistä, jotka liukastuttavat kiskoja. Radan varren metsätyyppi voidaan uusia pidon parantamiseksi. Havuja perkele!

x x

VR, väärillä raiteilla.
Juna kulkee Salon ja Helsingin välillä väärillä raiteilla. Suorempia suunnitellaan.
Esa-rata on linjattu niin, että Salon rautatieaseman jälkeen se oikaisee Uudellemaalle Muurlan kautta, vaikka homonyymin takia pitäisi syistä pitäisi mennä kohti Kiskoa.
Ensimmäinen tunneli tehdään Uskelan kirkonmäen läpi. Asukkaiden mielestä hanke pitäisi haudata.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 24.10.2010

Hiilijalka pilkahtaa

Ollaan optimistisia: ihminen tuhoaa luontoa tiedostamattaan ja yrittää pelastaa sitä tietoisesti. Sen tähden laaditaan lakeja. Toisaalta on tärkeä tietää, minne mummo laski laskiämpärinsä, toisaalta valtiot ja yritykset voivat puliveivata päästökaupoille.
Myös valistuksen uskotaan vaikuttavan. Kun Mikki Hiiri Georg Malmstenin vanhassa lastenlaulussa kävi mättähältä mättähälle, pikkujalka pilkahti.
Ne olivat toisia aikoja ne. Laulu pitää päivittää opettavaiseksi nykyvaatimusten mukaisesti. Niinpä Mikki hyppelee yli soiden laulu soiden ja huomaa, että turpeet on poltettu ja että pikkujalan sijasta pilkahtaa jättimäinen hiilijalanjälki.
Alkuperäisessä laulussa kerrotaan iloisena asiana, että päiväkulta kuumoitti. Nyt sekin kertoisi ilmaston lämpenemisestä.

x x

Suomalaisen ekologinen jalanjälki on yli kuusi hehtaaria. Suurin selittäjä on hiilijalanjäljen kasvu, joka taas selittyy uusiutumattomien luonnonvarojen polttamisella.
Ja uutta poltettavaa etsitään koko ajan. Turvepaikan hakijat lisääntyvät.
Suomi kuuluu maailman vauraimpiin maihin. Olemme vippejä ja elämme jatkuvasti yli luonnonvarojemme. Samaan aikaan viidakossa trooppisten lajien määrä vähenee.
Uusiakin lajeja syntyy, niin kuin F1. Formulaosakilpailuja järjestetään myös tropiikissa.


x x

– Oletko sinä lainkaan huolissasi ekologisesta jalanjäljestä ja ilmaston lämpenemisestä?
– Miten niin?
– Ajattelen vain, kun ajelet lyhyetkin matkat omalla autolla.
– Ei yksi päästö kesää tee.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.10.2010

Nobelin jälkeen

– Kirjallisuuden Nobelin sai sitten Jorge Mario Pedro Vargas Llosa, maailmankuulu kirjailija Perusta.
– Minä en palkinnoista perusta. Taide ja kilpailu eivät sovi yhteen.
– Miksi eivät?
– En ole ikinä voittanut.
 

x x

Nobelin kirjallisuuspalkinto on arvokas tunnustus, mutta rahassa mitattuna se ei ole kovin suuri, seitsemäsosa suomalaisen loton jättipotista.
Ja mikä ikävintä, Nobelin eteen täytyy tehdä työtä. Kirjallisuuspalkintoa ei saa, jos ei kirjoita kirjoja.
Kaikkien Nobel-palkintojen säännöt eivät ole yhtä tiukkoja: dynamiittitehtailijan perikunnalta saa rauhanpalkinnon, vaikka sotii.

x x

Nobel-palkintojen keskellä on tärkeä muistaa, että tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja että suomalainenkin on voittanut kirjallisuuden Nobelin: Frans Emil Sillanpää vuonna 1939.
Sofi Oksasen nimi oli kuulemma esillä tämän vuoden spekulaatioissa. Muuta saako Sillanpää vielä Oksasesta seuraajan? Sitä ei voi kukaan taata.
 

x x

Loton jättipottiin tai Olli-Pekka Kallasvuon erorahaan verrattuna Nobelin kirjallisuuspalkinto on pientä, mutta suomalaiselle kirjailijalle miljoona euroa on iso raha.
Harva kirjailija rikastuu kirjoilla. Useimmat ovat romaanikerjäläisiä.

Pakina julkaistu

Salon Seudun Sanomissa 10.10.2010

Miinalaiva Somalia

Syksy on jakomielinen vuodenaika: hellekuukausien jälkeen pitäisi uhkua tarmoa,  mutta kasvava pimeä ahdistaa. Kesä on sittenkin vain tuokio kevätväsymyksen ja kaamosmasennuksen välissä.
Vanha salolainen ihmettelee joka syksy, mikä täällä tuoksuu. Vastaus on, että ei mikään. Sokeritehdas on kiinni, eikä makea melassi ole enää muutamaan vuoteen ryydittänyt Salon syksyä. Hajuttomuuden haistaa.
Markkinat tulivat ja menivät, mikä viestii vääjäämättä, että on syksy. Murhemieltä vastaan voi taistella sokerihumalalla. Normaalisti makeisia myydään kilohinnalla, mutta markkinoilla mittana on metri. Ostaako lakritsia kilo vai metri? Otetaan kilometri.
Ei auta. Puut loimuavat, mutta niissäkin palaa alakulo. Maailma värikäs, mieli harmaa.
Joskus pakinoitsija puristaa hiilestä ikuisen timantin. ”Syksy saa, minä en”, kirjoitti nuorena kuollut Pekka Haukinen Johnny Walker -nimimerkillä 1960-luvulla. Lyhyen virkkeen humoristisuus rakentuu verbin monimerkityksellisyyden ja seksuaalisen viittauksen varaan. Lopputuloksena on alavireinen aforismi.
Mutta ei alistuta. Taistellaan valoisalla mielellä päälle painuvaa pimeyttä vastaan.
Maailmassa on niin paljon hyvää, esimerkiksi se, että miinalaiva Pohjanmaa lähteen Somalian rannikolle. Ajatelkaa, jos kävisi päinvastoin ja miinalaiva Somalia seilaisi Pohjanmaan rannikolla. Siellä on tosin kokemusta merirosvoista; pelättiinhän Rosvo-Roopea aina Kokkolassa asti.
Tällä tavalla myönteisesti ajattelemalla syksyn voi voi selättää.
Ota syksy omaksesi! Se on sinun vuodenaikasi!
Se on sun syys!

Julkaistu Salon Seudun Sanomissa 3.10.2010

Prosenttitaidetta

Salon kaupungintalon kustannusarvio on noin 12,5 miljoonaa euroa. Kaupungissa noudatetun prosenttiperiaatteen mukaan uuteen taloon pitäisi hankkia taidetta 125 000 eurolla. Talous on tiukka, joten päättäjät miettivät, noudatetaanko periaatetta vai. Parhaillaan asia on teknisen lautakunnan käsissä.

x x

- Ostetaanko Salon uuteen kaupungintaloon taidetta?
- Ei taideta.

x x

- Mistä tämä prosenttipuhe oikein on peräisin?
- Kaupungilla on periaate, että rakennuksiin hankitaan taidetta prosentilla rakennuskustannuksista.
- Vai niin. Mikä semmoinen periaate on.
- Se on prosenttiperiaate.
- Vai prosenttiperiaate! Oikea periaatteen ihminen on asian takana sataprosenttisesti

x x

- Minusta uuteen kaupungintaloon pitää ostaa taidetta.
- Miksi ihmeessä? Laitetaan ensin arkiset astia kuntoon.
- Taide kuuluu arkeen. On aina kuulunut. Ajattele vaikka kalliomaalauksia.
- Kuule, kyllä meidän täytyy sentään jotenkin erottua luolaihmisistä.

x x

- Prosentti taiteelle...paljonko se prosentti oikein on?
- Se on sadasosa.
- Aika vähän. Eihän se riitä mihinkään.
- Paljoako ajattelet?
- Eiköhän panna tuhannesosa.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 26.9.2010.

Haudalla

Kävin hautausmaalla, kotikadun toisella puolella, haudalla, jolla käyn näihin aikoihin joka vuosi. Nyt olin pari päivää myöhässä "merkkipäivästä". Kaksi koulukaveria kuoli moottoripyöräonnettomuudessa 21. syyskuuta 1976, heti lukion alussa.
Oppikouluaikana pojilla oli bändi, jolle minä tein muutamia laulutekstejä. Kun ensimmäinen runokokoelmani ilmestyi, 30 vuotta onnettomuuden jälkeen, kävin haudalla ikään kuin kertomassa asiasta: tähän on tultu. En usko, että kuoleman jälkeen on toista elämää tai ylipäätään mitään. Meistä jää se, minkä jälkeen jäävät meistä muistavat ja tietävät. Tässä tapauksessa muisto yhteisestä tekemisestä ja kipinä, joka hehkuu edelleen.
Nyt saatoin "kertoa" pojille, että Pyrhösen Kari oli juuri laittanut sähköpostissa demon jo toisesta laulusta, jonka hän on säveltänyt runooni (toisesta kokoelmasta). Tähän on tultu.

Mikael Wiehe maanpaossa

Innostava, lohduttava, voimaannuttava...mitä vielä? Mikael Wiehen konsertti Turussa Sigyn-salissa eilen oli hieno kokemus ja elämys. Vielä parempi kuin samassa paikassa neljä vuotta sitten, vaikka Wiehe oli tällä kertaa liikkeellä yksin - tai ehkä juuri siksi. Mies ja kitara, vahvat laulut ja tulkinnat, purevat ja hauskat välispiikit. Se on siinä.
Wiehe (64 vuotta) kertoi kiertäneensä vuoden Ruotsia kampanjoimassa Fredrik Reinfeldtiä (45 vuotta) vastaan. Siinä olivat vastakkain vanha kapinallinen ja nuori taantumus!
"Olimme kuin Hi noon -elokuvassa (Sheriffi); tässä kaupungissa ei ole tilaa meille molemmille."
"Minä hävisin!" viittasi Wiehe viime viikonlopun vaalitulokseen, "ja olen nyt maanpaossa Suomessa."
Olen kuunnellut Wieheä autosoittimessa ja ajatellut ahdistuneena Suomen ensi kevään eduskuntavaaleja.

Jag har vänner
som tror det finns en framtid
som tror det finns nåt bättre
nåt bättre än idag
Jag har vänner
i skogarna i Chiapas
på gatorna i Malmö
i Seattle och Prag

Dom finns i hela världen
Jag har dom överallt
Jag har dom i mitt hjärta
Jag har dom i min famn
Dom finns i mina tankar
Dom finns där varje dag
De'e det som ger mig styrka
De'e det som gör mig glad
(Mikael Wiehe: Jag har vänner)

Voita ja läskiä

Urho Kekkosen loiston vuosina suomalaisten terveyttä kohennettiin Pohjois-Karjala-projektilla. Vai pahennettiin? Ainakin Pohjois-Karjalan väkiluku laski.
     Pekka Puska alkoi 1970-luvulla määritellä terveellistä ruokavaliota. Siihen asti ravintoasioihin oli suhtauduttu leväperäisesti, mutta Puska opetti, että erityisen vaarallisia ovat eläinperäiset rasvat.
     Läskin ja voin vähentäminen kevensi erityisesti rahvaan ruokapöytää. Yhteiskunnan kermaa ei tarvinnut valistaa.
     Makuja on monia, mutta ruoka-asiat eivät ole tieteellisestikään tarkastellen yksiselitteisiä. On väärin yleistää, että rasva olisi pahasta, sillä rasvoja on erilaisia niin kuin ihmisiäkin: tyydytettyjä ja monityydyttämättömiä.
     Viimeksi MOT-ohjelma kyseenalaisti Pekka Puskan rasvaoppeja. Kovat rasvat eivät ehkä olekaan niin epäterveellisiä kuin on uskottu, mutta ainakin kovaa rasvaa on vaikea levittää pehmeälle leivälle.
     70-luvulla ravitsemusasiat olivat yksinkertaisempia kuin nykyään. Ihraa saatiin porsaasta ja täysmaitoa  lehmästä. Ei tarvinnut miettiä calzonen täytteen ravintoarvoa tai kikhernetahnan koostumusta.
     On hullunkurista kinastella vuonna 2010, opetettiinko suomalaiset 40 vuotta sitten syömään väärin. Rasva ällöttää monia niin, että tihkuva läski ja paksu voi saadaan takaisin ruokapöytään vain väkevällä mainoskampanjalla. Hinta olisi suolainen.
     Syvälliset muutokset ruokailutottumuksiin vievät vuosikymmeniä, mutta eroja voi havaita vuodenaikojenkin välillä.
     Keväällä kaikki haluavat laihduttaa ja kiinteytyä rantakuntoon.
     Syksyllä kaikki on toisin. Päivä lyhenee, sää kylmenee, talvi lähestyy, ja ihminen tarvitsee vararavintoa.
     Syysyönä on syy syödä.

Valelääkärin menestyksen resepti

Kun Lohjan oikeustalolla käsiteltiin valelääkärijuttua, ei tarvinnut miettiä, luettiinko syytteet syystä. Syytetty ei yrittänytkään kiistää, etteikö hän olisi toiminut terveyskeskuslääkärinä ilman vaadittavaa pätevyyttä.
Syyttäjän mukaan valepoliisinakin toiminut valelääkäri piti oikeudenistunnossa jännitystä yllä muilla keinoilla. Juristit kehuivat käräjillä, että valelääkäri näytteli roolinsa hyvin.
Oikeussalissa syytetyllä oli uusi ohjelmisto. Todennäköisesti hänen tuuhea ja sekainen tukkansa oli peruukki, joskin samanlaisia aitojakin kuontaloita näkee.
Mutta oliko parta aito? Entä hartiat? Esiintyikö valelääkäri tyyten valepuvussa?
Totisen syytetyn esiintyminen toi oikeudenistuntoon huvittavia piirteitä, vaikka asia on vakava.
On tuomittavaa, että joku keksii esiintyä lääkärinä ilman koulutusta, ja on huolestuttavaa, että omatekoisilla todistuksilla pääsee harjoittamaan lääkärin ammattia. Enää tällaista ei pääse tapahtumaan, vakuuttavat viranomaiset.
Valelääkärin jäljiltä ei ole paljastunut ainakaan vakavia hoitovirheitä, eikä toivottavasti paljastukaan.


Syyttäjän, puolustuksen, valelääkärin työnantajien asianajajan ja todistajien puheet antoivat mielenkiintoisen kuvan terveydenhuollosta.
Kouluttamaton ihminen pystyi toimimaan lääkärinä vuodeosastolla ja terveysasemalla tukeutumalla vanhempaan kollegaan, kokeneisiin hoitajiin, internetiin ja kirjallisuuteen.
Terveyskeskusta Karjaalla hoitavan Careman asianajaja kertoi, että vastaanotolla hoitajat ohjasivat valelääkärille helppoja potilaita, joille arvioivat kirjoitettavan antibioottia. Hoitaja siis tiesi, mitä tarvittiin, ja kouluttamattoman lääkärin tarvitsi vain kirjoittaa resepti.
Uuden lain mukaan myös hoitajat saavat kirjoittaa rajatusti reseptejä. Valmiudet antava koulutus käynnistyy vasta ensi vuonna, joten vielä joka reseptiin tarvitaan lääkärin kuittaus. Koulutuksen jälkeenkin hoitaja tarvitsee kirjoitusluvan terveyskeskuksen johtavalta lääkäriltä. Siihen tehtävään ei pääse ilman koulutusta.
Valelääkärin lyhytaikainen menestys oli mahdollista, koska terveyskeskuksissa on pula lääkäreistä; oli ainakin vielä kaksi vuotta sitten.


Huijaus onnistui, koska Suomessa ei ole totuttu huijareihin. Me olemme rehellisiä ja uskomme, että kaikki muutkin ovat. Jos joku sanoo olevansa lääkäri, hän on lääkäri. Jos joku näyttää todistuksen, se on aito.
Hyvä niin, jos vaihtoehtona on jatkuva epäily.
Syyttäjä totesi Lohjalla istuntosalin aulassa, että hänen mielestään valelääkärin huijaus onnistui, koska työhönottohaastattelussa hänen asiaansa ei paneuduttu riittävästi.
Voisiko huijauksen onnistuminen kertoa jotain hyvää terveydenhuollosta?
Valelääkärin työpaikalta löytyi aina kokeneempi oikea lääkäri, jolla oli aikaa vastata kysymyksiin, vaikka niiden runsautta joskus ihmeteltiinkin. Samoin vuodeosastolla ja päivystyksessä askaroi hoitajia, jotka ymmärsivät potilaan parhaan ja myös auttoivat auliisti nuorta lääkäriä.
Heikointa lenkkiä tuetaan. Hyvä niin.

Julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.9.2010

Muovihuulet

Tavastia-klubin sivuilla on julkaistu vanhoja keikkakalentereita Historia-otsikon alla.
     Löytysiköhän sieltä...
Ei muuta kuin kokeilemaan hakusanaa "Muovihuulet" - ja katso: päivämäärältä 3.7.1981 löytyy tietoa, että toisessa kerroksessa esiintyy Muovihuulet. Tarjolla on myös filmejä. Tytöt pääsevät sisään ilmaiseksi klo 19-20.
    Muovihuulet oli lyhytikäinen salolaistrio, joka keikkaili muutaman kerran keväällä ja kesällä 1981. Bändi esitti minun säveltämiäni ja sanoittamiani kappaleita. Soitin bändissä kitaraa ja lauloin. Kari Saarinen soitti myös kitaraa, ja Arto Pasma rummutti. Kokoonpano olis siis: gr, gr, dr.
     Tavastian keikan teimme Karin kanssa kahden kitaroiden kanssa. Soitimme oman matskun lisäksi yhden Moog Konttisen Kontran kappaleen ja yhden Reino Helismaan. Omaa musiikki riitti runsaaksi puoleksi tunniksi, missä ajassa ehdimme soittaa 17 kappaletta! Muovihuuliin verrattuna Ramonesinkin biisit olivat pitkiä!
     Kokosin bändin, sillä halusin kokeilla, kuinka helppo elmujen kultaisina vuosina oli päästä esiintymään. Aika helppoa se oli.
     Pikkukeikka Tavastialla oli "muusikkourani"  huippuhetki, mutta aika hienoa oli myös soittaa Valkealassa juhannusfestivaaleilla - samaan aikaan, kun päälavalla esiintyi Hanoi Rocks.

Poika lähti sivariin

Poika aloitti eilen siviilipalvelukseen liittyvän kuukauden mittaisen koulutusjakson. Sen jälkeen hän siirtyy suoraan palveluspaikkaansa, jonka hän on hankkinut itse. Tästä hyvästä poika sai heti yhden päivän kuntoisuuslomaa; siis siitä hyvästä, että teki työn viranomaisten puolesta.
   Hiljainen kamppailu militarismia ja asekeskeistä konfliktinratkaisua vastaan jatkuu perheessämme jo toisessa polvessa. Aikaisemmat polvet taistelivat toisin: isäni jäi isättömäksi 4-vuotiaana, kun hänen isänsä katosi jäljettömiin jatkosodassa. Viemme joka kevät kukkia haudalle, johon isoisäni nimi on kaiverrettu. Minulle käynti muistuttaa sodan järjettömyydestä ja pakottaa miettimään, kuinka pieniä sodan aikaiset vahingot ovat sodan seurauksiin verrattuna.
   Aloitin oman siviilipalvelukseni myös syyskuun alussa, mutta 28 vuotta sitten! Silloin ei ollut erillistä koulutusjaksoa, mutta koko palvelus oli vuoden mittainen niin kuin nykyäänkin. Suoritin palvelukseni pienen kunnan kunnantoimistossa mmun muassa esityslistoja ja pöytäkirjoja kirjoittaen. Palvelusaika oli tehokas kunnalliselämän kurssi.
    Siviilipalvelus on esimerkiksi asevelvollisen ajankäyttöä vertailtaessa vapaampaa kuin asepalvelus. Myös kuri työpaikoilla on "siviilikuria". Palvelusaika on kuitenkin kaksinkertainen lyhyimpään asepalvelukseen verrattuna.
   Minusta sivarin rangaistusluonne ilmenee palvelusajan pituutta paremmin siinä, että paikkoja ei ole tarjolla ja että aseistakieltäytyjän pitää itse hankkia palveluspaikkansa. Moni paikka ei myöskään tarjoa asuntoa, joten sekin pitää hankkia itse. Nuorimmat asuvat näin helposti kotonaan suorittaessan palvelusta, mikä puolestaan lisää eri palvelusmuotojen välistä eroa.
   Siviilipalveluspaikkoja on tarjolla liian vähän. Aseistakieltäytyjien liiton mukaan (kirje sivareille 27.5.2010) Lapinjärven legioona (palveluspaikkaa koulutuskeskuksessa odottavat sivarit) kasvaa. Esimerkiksi kotikaupunkimme Salo ei ota tänä vuonna ainuttakaan sivaria. Säästösyistä? Toivottavasti kyse ei ole asenteista!
   Siviilipalvelus on jo niin pitkäaikainen ja olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa, että ei luulisi olevan vaikea järjestää sitä kunnolla. Palveluspaikka hyötyy puoli-ilmaisesta työvoimasta. Sairaanhoitopiirit esimerkiksi oikein varta vasten hakevat koulutettuja sivaripsykiatreja.
  
 

Runoutta kirjastossa ja jurtassa

Perjantaina alkuillasta kävin Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa kuuntelemassa runoilijoita: Sanna Karlström, Kari Aronpuro, Rakel Liehu, Jukka Viikilä...
Luen vielä yhden ja sitten lähden junaan, sanoi "idolini" Aronpuro. Lause olisi voinut olla hänen runostaan, jonkun muun suusta siihen poimittu.
Kun itse lähdin bussille, kirjaston ulko-ovella puheltiin, kuinka kirjasto on jäykkä paikka esiintyiä, eikä siellä tavoita samaa tunnelmaa kuin klubilla.
Runo kuuluu kaikkialle: kadulle, kauppaan, klubille ja kirjastoon.
Klubilla runous on arkista elämää, pöydän jalan vieressa ostoskassiin sulava pakastekala, läikähtävä olutlasi, humalaisen karaokea kaipaava välihuuto. Se on esiintymistä ja esittämistä. Se on yhden miehen tai naisen bändi keikalla.
Kirjastossa runo on kirjallisuutta. Se on varastossa, varattu, tilauksessa. Se on lainassa ja luvussa.
Matkalla Kolmen sepän kirjakaupasta (jotain piti ostaa, kun kerran halvalla sai) pysähdyin kuuntelemaan erikoisen kvartetin keikkaa: laulussa Mariska, kitarassa Anssi Kela, bassossa Niko Kokko (Maija Vilkkumaan bändi) ja rummuissa Tomi Joutsen (Amorphis) - ja ohjelmistossa mm. Motörheadin Ace of spades.

x x x

Lauantana juhlistettiin Salon taidemuseo Veturitallissa ja museon pihalla teatteri Quo Vadiksen 25-vuotistaivalta. Olin mukana kuvioissa, kun Salossa kirjoilla olevan QV:n toiminta alkoi järjestäytyä 1980-luvulla, mutta teatteria en ole Quovassa tehnyt.
Quovasta puhuttaessa taival ei ole metafora. Quova on nomaditeatteri: tekijät ja teatterina toimiva jurtta kiertävät maailmaa, ja näytelmät harjoitellaan kävellen. Lauantaina jurtassa nähtiin dokumentti, miten ryhmä harjoiteli Ihmisvihaajaa patikoimalla Pyreneillä.
Salossa nähty Runousoppi II (ensi-ilta Kustavissa heinäkuussa 2010) on vahvoilla teksteillä ja tulkinnoilla sekä hypnoottisella musiikilla rakennettu teatteriesitys. Tunnelma on väkisinkin intiimi piukkaan pakatussa jurtassa, mutta kyse ei ole pelkästään siitä: esittämisen ilo ja halu, sanomisen luontevuus vangitsevat katsojan.
Illan mittaan QV:n johtokaksikko Otso Kautto ja Markku Hoikkala kertoivat, kuinka teatteri on nykyään saavuttanut menestystä - ja kuinka menestys pelottaa. Kauton mukaan tärkeintä on, että ei laitostu. Laitostuminen ei ole suuruutta tai pienuutta, vaan sitä, että esitetään näytelmiä, koska ollaan teatteri. Quo Vadis on teatteri, koska haluaa esittää.
Runousoppi II on runoteatteria, monen näyttelijän monologi. Se voisi olla myös monisolistisen bändin keikka. Erkki Lampenin kapellimestaroiman Quo Vadis Bandin soitto on kuin Velvet Undergroundia 1960-luvulta tai Crime and The City Solutionia 1980-luvulta.

x x x

Tänä iltana käydään katsomassa vielä Guru, ja sitten ovat QV:n jurttajuhlat ohi.

Kokosin tähän asti Muistikirjanpidossa julkaisemani tekstit yhteen postaukseen.

Kokosin tähän asti Muistikirjanpidossa julkaisemani tekstit yhteen postaukseen.

Kysellään missä häät pidetään

– Olet kuulemma menossa naimisiin.
– Kyllä. Enkä ainoastaan minä, vaan myös tuleva puolisonii.

Niinpä niin. Kaksinnaiminen on rikollista ja yksinnaiminen mahdotonta.
Siitä huolimatta avioliittoja solmitaan. Etenkin kesä on rakkauden ja suurten tunteiden aika. Moni keväällä vapaa on syksyyn mennessä nainut.

Kun päätös avioitumisesta on tehty, kysellään, missä häät pidetään. Vannotaanko valat kirkossa vai maistraatissa?
Kirkollisten vihkijöiden silmissä kaupat ja naimakaupat tuntuvat olevan samanarvoisia. Kirkkohäiden hengellisen tunnelman kuitenkin aistii, vaikka ei olisi uskovainen. Myös maistraatissa voi olla hyvä henki. Riippuu henkikirjoittajasta.

Vihkikaavoissa on pelivaraa. Mitä lyhyempi kaava, sitä varmemmin avioliitto kestää pitempään kuin häät.
Paineet ovat kovat: toisaalta sitoutuminen pelottaa, toisaalta yksinkään ei ole hyvä olla. Vaikka vihkikaavaa voidaan modifioida, sen kysymys rakastamisesta on kovin ehdoton.
Oikeuksistaan tietoinen kuluttaja haluaa vaihtoehtoja:
Tahdotko rakastaa
 a) myötä- ja vastoinkäymisissä
 b) tämän illan
 c) aina välillä
d) itseäsi

– Siviilivihkiminen kuulostaa karulta. Kai te sentään pukeudutte juhlavasti?
     – Ihan vain siviilivaatteisiin.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.8.2010

Hyvää koulua

- Haloo. Opettajanhuoneessa.
- Onko rehtori tavattavissa?
- Minä olen.
- Meidän poika tuli kotiin housut revenneenä ja reppu rikki ja repussa lappu, jossa käskettiin soittaa teille.
- Tiedän tapauksen. Hän alkoi hakata ja potkia pihalla, ja meitä tarvittiin pari opettajaa rauhoittamaan.
- Meidän poika? Ei ole totta. Ei se tuollaista ole kotona oppinut. Kaikki on koulun syytä.
- Mutta vastahan koulua on käyty pari päivää!
- Älä, ämmä, selitä. Paras, että tulen itse sinne antamaan vähän asennekasvatusta.

x x x

Koulujen alku paljasti taas suomalaisen yhteiskunnan luokkaluonteen. Alaluokkalaiset menevät alakouluun ja yläluokkalaiset yläkouluun. Lukio on luokaton, eliittilukiokin.
Jakautuminen jatkuu peruskoulun jälkeen. Lukioon valitaan harrastajakoululaiset. Toisesta puolesta ikäluokkaa tulee ammattikoululaisia.

x x x

- Mitä teidän kyläkoulullenne kuuluu?
- Lakkautusuhka on edelleen päällä.
- Jatkatteko taistelua?
- Kyllä. Koulu on kylän sydän. Siitä pidetään kiinni, vaikka oppilaitakaan ei olisi.
- Mutta eikö kaupunki leikannut teiltä jo melkein kaikki määrärahatkin?
- Kyllä. Yhden ihmisen palkkaan ne sentään riittävät, ja me saimmekin oikein hyvän tyypin. Hän sekä opettaa että laittaa lapsille ruuan.
- Kuka sellaiseen suostuu?
- Pedakokki.

Julkaistu Salon Seudun Sanomissa 15.8.2010

maanantaina 2. elokuuta 2010

Uutinen ja runo

"Kansainvälinen rypäleaseet kieltävä sopimus on tullut voimaan. Suomi ei ole hyväksynyt sopimusta, jonka yli puolet maailman valtioista on allekirjoittanut. Suomen kannan mukaan rypäleaseet ovat tärkeä osa maavoimiemme iskukykyä." - Nelosen uutiset 1.8.2010

Turvamies puhuu kaulukselleen:
tänään hallituspalatsin seinustalla
aurinko hehkui kuin nukkuva lapsi.

Mustat autot ajavat
kaupungin halki
ikkunat auki,
ja pääministeri lentää
omin siivin kotiin,

missä maamiinoista nousee perunanvartta
ja rypälepommeista satoisa köynnös.

(Tuuli vei kuistilta hatun, Enostone 2009)

Kirjat kiinnostavat - ja kirjailijat

"Kirjojen ympärillä on kokonainen kirjaelämä. Ja haluan olla siitä osallinen. Kirjailijat elävät kirjallisuutta, ja kun he avaavat elämänsä meille, myös kirjallisuus näyttäytyy uudella tavalla."
Näin kirjoitti toimittaja Jussi Ahlroth Helsingin Sanomissa (29.7.2010).
Minä myös! Minäkin halua olla osallinen kirjaelämästä. Toivottavasti mahdollisimman harva kirjailija ajattelee lukijalle riittävän, että kirjoittaa kirjoittaa kirjoja.
Arvostan kirjailijoita, jotka ovat valmiita puhumaan työstään, arvoistaan, tavoitteistaan. Ei kirjailija ole muita ihmisiä huonompi; hänen työstään on yhtä kiinnostava kuulla kuin muidenkin ihmisten työstä.
Ne kerrat, jotka olen päässyt puhumaan omista kirjoistani ja kirjoittamisestani tai toimittajan työstä, ovat olleet antoisia minulle ja palautteen perusteella myös kuulijoille. Oma ajattelu selkiytyy, kun asioista joutuu puhumaan muille. Omaa työtään avatessa oppii itsekin.
En kaipaa haastateluja kirjailijoiden perhe-elämästä, vaan rehellistä puhetta kirjailijan työstä ja kirjallisuudesta. Kirjailijan brändiä ei ole se, että hän menee viidettä kertaa vihille, omistaa ison koiran tai sairastaa keripukkia. Brändiä ovat kirjailijan työn tulokset ja työhön liittyvä julkisuus.
Minun kirjaelämäkesäni kohottavia kokemuksia ovat tähän asti olleet Vilja-Tuulia Huotarisen tyylikäs runo- ja puheshow vanhan kirjallisuuden päivillä ja oma esiintymiseni pienelle amerikansuomalaiselle yleisölle Teksasissa.
Millaisia olisivat ensi syksyn Turun ja Helsingin kirjamessujen kävijämäärät, jos niissä ei esiintyisi kirjailijoita?
Kumpia Suomessa mahtaa olla enemmän: kirjailijoita, joita kiusaa kustantajan vaatima pakkojulkisuus vai kirjailijoita,jotka haluaisivat edes kerran päästä puhumaan teoksistaan, työstään ja itsestään - kohdata lukijoitaan?

"You don't know a thing about their lives
They live where you wouldn't dare to drive
You shake as you think of how they sleep
But you write as if you all lie side by side" 

Stephen Patrick Morrissey: Reader Meet Author

maanantaina 26. heinäkuuta 2010

Suomea vain viranomaissuomea

Suoritan moottoriajoneuvoa käyttäen toistuvia logistisia toimenpiteitä kotitalouden ruokahuollon turvaamiseksi keskipitkällä aikavälillä etukäteen määritellyn kehysbudjetin ja hankintaohjelman mukaisesti kokonaisedullisuuteen tähtäävää keskittämisperiaatetta noudattaen.
Älkää pelästykö. Halusin vain sanoa, että käyn autolla aina samassa kaupassa ostoslista taskussa.
Jos perheen ruokaostoksista tehtäisiin virkamiehen valmistelema, lautakunnan ja kaupunginvaltuuston maustama päätös, tulos voisi olla jotain edellä kirjoitetun kaltaista.

Suomi on Suomen eniten käytetty virkakieli. Se ei tarkoita, että suomea osaava aina ymmärtäisi viranomaisten virkakieltä.
Viranomaiskieli ei ole pelkästään hämärää. Se myös kaunistelee.
Kun kunta aikoo lakkauttaa kouluja, se tekee kouluverkkoselvityksen. Päätös voi näkökulmasta riippuen olla hyvä tai huono, mutta lakkauttaminen on lakkauttamista eikä verkon selvittämistä.
Kun liikennöitsijä hakee kaupungin lupaa lakkauttaa bussivuoroja, asia esitellään siten, että ”liikenteen määrää halutaan sopeuttaa vastaamaan vähentynyttä kysyntää vuoroilla, joilla liikennöinnin kulut ovat asiakastuloja suuremmat”. Yrittäjää ei voi velvoittaa kuljettamaan kuntalaisia ilman korvausta, mutta asian voisi sanoa suoraan.
Maailman ja murheiden muuttuminen tuo hallinnonkin kieleen uusia käsitteitä. Sellainen on ympäristövastuu, johon liittyy ehdollinen ympäristövelka. Se on ”velvoite, joka syntyy aikaisempien tapahtumien seurauksena, mutta jonka olemassaolo varmistuu vasta, kun yksi tai useampi epävarma tapahtuma, joka ei ole kokonaan kunnan määräysvallassa, toteutuu tai jää toteutumatta”.
Näin aineellisen ympäristön suojelu pilaa henkistä ympäristöä.

Mitä siitä, jos virkamiehet ja poliittiset päättäjät lähettävät toisilleen viestejä, jotka eivät avaudu ulkopuolisille?
He puhuvat keskenään samaa kieltä, ja asia hoituvat.
Aivan niinkään asia ei ole. Luottamusmiehet palauttavat asioita uudelleen valmisteltavaksi tai pyytävät virkamiehen kokoukseen mukaan, koska eivät ymmärrä, mitä esittelijä yrittää esittää. Kuinka vakaalla pohjalla mahtavat päätökset olla?
Mitä siitä, jos päätös on vaikeaselkoinen, jos tärkeistä asioista julkaistaan selkeäsanainen tiedote kunnan nettisivuilla tai siitä tehdään hyvä lehtijuttu?
Esityslistat ja pöytäkirjat ovat nykyään kaikkien internetiä käyttävien saatavilla. Kuntalainen pääsee useisiin asioihin käsiksi helposti jo siinä vaiheessa, kun virkakoneisto on saanut esityksensä valmiiksi. Matkaa päätökseen on silloin vielä monta askelta. Mutta mitä kuntalainen tekee informaatiolla, jota hän ei ymmärrä?
Valmistelun, esitysten ja päätösten täytyy olla ymmärrettävää ja hyvää kieltä siksi, että asiakirjat eivät ole enää päätöksiä tekevän vähemmistön työvälineitä. Niitä käyttävät myös muut kuntalaiset.

Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa 9.4.2010

torstaina 3. kesäkuuta 2010

Runojani Unikankareen sivuilla

 Viiden kaksirivisen runon sarja löytyy Unikankareen sivuilta, osoitteesta:
 http://www.unikankare.net/

Klikkaa "kirjallisuus".